"äiti, tuu tänne meidän kanssa katsomaan leffaa. Et ainakaan mene sinne yksin itkemään".

Katsoin tyttäreni ja hänen kaverinsa kanssa hetken jotain leffaa eilen illalla. En jaksa keskittyä. Mietin poikaani huumekoukussa ja leffa soljuu eteenpäin. Ei kyl itketäkään. Tyttären piti mennä kaverilleen yöksi, mutta koska poika otti jä lähti radalle, niin jäivät kotiin. Tytär kertoi että oli koko ajan pelännyt, että hänen mummolta lahjaksi saamansa hopeakorut katoaa ja oli muutenkin ollut lähinnä omassa huoneessaan sen aikaa, kun poika majaili täällä. Se ei ole oikein että tyttäreni pelkää. Huokaisi helpotuksesta sen jälkeen kun poika lähti radalle. Kuuli kun sanoin että mieti kaksi kertaa, koska tästä kodista jos nyt lähdet, lähdet viimeisen kerran.

Toinen poikani, joka vielä asuu kotona, olisi halunnut tuoda tyttöystävänsä kylään viikonlopuksi. Muutti suunnitemiaan ja pyysi että voisi lähteä puolestaan tyttöystävälleen Lahteen. Enkä ihmettele yhtään, huumekoukussa elävän veljen esitteleminen suht tuoreelle tyttöystävälle, ei ole se, mitä kukaan haluaisi tehdä suhteen alkutaipaleilla.

Tämä toinen poikani jäi kiinni kannabiksen käytöstä 14 vuotiaana vajaa pari vuotta sitten. Hänet vein heti seuraavana aamuna kiinni jäämisestä nuorisoasemalle pissalle. Seuloissa oli kannabista ja pieni määrä opiaatteja. En luovuttanut, vaan soitin kaikkien kavereiden vanhemmille, otin yhteyttä kouluun. Koulu otti yhteyttä poliisiin ja poliisi minuun. Ihana poliisi. Kysyi olisiko siitä apua jos he tulisivat kollegansa kanssa meille juttelemaan poikani kanssa. Ja meillehän se sopi ja siitä oli isoin apu meille. Tuossa keskustelussa oli olennasta se, että he eivät tulleet keskustelemaan minun kanssani, vaan lapseni kanssa. Ystävällisesti, hyvässä hengessä ja tasavertaisesti. Myös lastensuojelusta soitettiin ja tulivat käymään. Kävivät kerran ja juttelivat myös kiireettömästi. Tässäkin olennaista oli, että he eivät tulleet juttelemaan minun kanssani, vaan lapseni sai itse vastata teoistaan. Minä olin vain tukihenkilönä ja äitinä alaikäiselle. Ihanat sosiaalityöntekijät. Kävivät tosin vain kerran, koska oltiin jo omatoimisesti menty nuorisoasemalle ja homma siellä oli jo hyvässä hoidossa. Sovittiin että voin myös itse tehdä lastensuojeluilmoituksen, jos tarvitsen heiltä jotakin apua jatkossa. Käytiin säännöllisesti nuorisoasemalla ja poika kävi seuloissa alkuun kerran viikossa, sitten pari kertaa kuussa ja nyt vielä tarvittaessa. Nuorisoasemalta ehdotettiin aluksi kolmea satunnaista seulakertaa. Mutta sovittiin että voidaan käydä enemmänkin ja sillä saatiin tuo ei-toivottu porukka pysymään loitolla. Voin aina soittaa nuorisoasemalle ja varata ajan sieltä kun siltä tuntuu. Nytkin sanoin, kun lähti tyttöystävälleen, että mun mielenterveyden vuoksi tässä tilanteessa, haluan että hän käy ensiviikolla taas hakaniemessä pissalla - seuloissa. Sopii.

Parasta mitä tänään olen kuullut, toinen poikani sanoi "Äiti kyllä mä nyt ymmärrän, että miksi teit silloin kaiken mitä teit. Tai kyllähän mä ymmärsin jo kahdessa päivässä, mutta nyt näin lopputuloksen omin silmin, mitä mustakin olis tullu jos et olis puuttunut ja tehnyt kaikkea sitä rumbaa"

Nämä kaksi teiniä, jotka vielä asuvat kotona, seuraavat miten aikuisena toimin tässä tilanteessa. He seuraavat jaksamistani ja välillä myös pyyhkivät kyyneleitäni. Ei kotona pysty salaamaan pahaa oloaan eikä olla itkemättä kun itkettää.  Ei, en voi kuormittaa heitä enempää. Erityisesti tämä toinen pojistani joka vielä asuu kotona, on alusta pitäen sanonut, etten saisi maksaa velkoja, anna sen mennä, se on aikuinen jo. Etkö näe että se vaan kusettaa sua. Vetää kuin pässiä narusta ja lypsää kuin lehmää. Tänään illalla sanoi että hän ei enää anna minun paapoa veljeään."me ei haluta sitä tänne enää". Ei halua enää nähdä eikä kuulla veljestään. Että lähestymiskiellon hakeminen heihin voisi olla hyvä idea, ettei edes yrittäisi ottaa yhteyttä.

"Nyt et enää paapo sitä!"

En voinut estää poikani lähtemistä pirihutsun mukaan. Pakkohoitoon ketään ei saa, eikä se mitään hyödytä, koska on myös psyykkinen riippuvuus. En voi raitistua kenenkään puolesta, enkä tehdä valintoja. Mutta olen antanut pojalleni parhaimmat eväät matkaan, että sitten kun on viimeiset henkoset vetäny, niistäny, nielly ja tykittäny, niin tietää mistä hakea apua ja millainen paikka häntä odottaa katkon jälkeen, jos vain tahtoo ja haluaa parantua riippuvuudestaan.

Sattuu aivan saatanasti. Ei lastaan voi jättää oman onnensa nojaan pärjäämään. Ei kukaan äiti tee niin. Mutta kun lapsia on neljä! Ja riippuvainen on vanhin lapsista, 25vuotias aikuinen mies jo. Uskottelen itselleni, etten häntä ole jättänyt oman onnensa nojaan. Olenhan antanut hänelle niin paljon elämäänsä hyviä eväitä, että niillä pitäisi osata pärjätä ja tehdä oikeita valintoja elämässään.

Kuka on niin tyhmä että lähtee edes kokeilemaan että jääkö huumeista koukkuun vai ei? Tänä päivänä netistä löytää tietoa niin paljon ja katukuvassa näkee nistejä enemmän kuin milloinkaan. Ei ne nistit nisteinä syntyneet, kyllä ne on vaan jokainen niitä entisiä kokeilijoita. Jotka eivät uskoneet että huumausaineista tulee riippuvaiseksi.

 

 

Olen aina opettanut poikiani, että tyttöystävää tulee kohdella aina hieman paremmin kuin omaa äitiään. Nyt sain tuntea opit nahoissani.

Pojan tyttöystävä tuli siis käymään. Eilen illalla poika kysyi voisiko kutsua tyttöystävänsä meille. Ovat kuulema tapailleet kaksi viikkoa. Kaiken kaikkiaan ovat tunteneet kesän ajan. Olivat yhteisen kaverinsa kautta tutustuneet alunperin. Tyttö kuulema ei käytä mitään aineita ja tukee hoidoissa täysillä. 

Sanoin että minua kyllä pelottaa että se tuo aineita tullessaan jolla saa aivot hitaalle taas. Olihan poika juuri eilen Haarajoen pizzerian terassilla itkenyt, ettei voi tulla lainkaan Helsinkiin, koska siellä varmalla ratkee, mutta ei ole paikkaa muuallakaan. Sovittiinhan me siellä myös että poika viettää kotona selvän viikonlopun ja vien hänet päihdepolille maanantai aamuna. Poika hermostui ja meni toiseen huoneeseen taas.

Hetken perästä tuli takaisin ja kysyi voisiko mennä tyttöystävälleen viikonlopuksi, että tulee varmalla päihdepolille maanantaina. Sanoin että on parempi että se tyttöystävä tulee tänne. Poika hermostui ja sanoi, etteihän hänen mikään pakko ole täällä olla, että voi lähteä vaikka siltä istumalta. Sanoin että mieti nyt hetki ennen kuin lähdet, koska silloin lähdet täältä viimeisen kerran. Hetken hiljaisuus. "No mä mietin yön yli". Hetken perästä tuli takaisin ja sanoi että "okei no mun tyttöystävä tulee sit huomenna päiväks tänne...mut yritä sit osata käyttäytyä" ja nauroi vitsin merkiksi.

Tänään kysyin aamulla että mihin aikaan tyttöystävä saapuu. "No en tiedä, vittu anna sen nyt ensin herätä". Kysyin iltapäivällä. "No vitustako minä tiedän kun se ei ole vielä vastannut". No, viiden aikaan sanoi että lähtee hakemaan tyttöystäväänsä metroasemalta. Tarjouduin heittämään. "No enkö mä nyt vittu voi mennä hakemaan tyttöystävääni metroasemalta, kun pitääkö sun tulla mua sinnekin pitämään kädestä kiinni? Ja mitä kamalaa siinä välissä vois muka tapahtua, jos mä vaan haen sen metrikseltä?". No aika monta sätkää ehtii vetämään sen matkan aikana, yhden napin vetäsee sekunnin murto-osassa, eikä nenäänkään kovin montaa silmäystä mene. Mutta rehellisesti kyllä ajattelin että ulkona tulee aivan taivaan täydeltä vettä, että sateessako aattelit sen tänne kävelyttää? 

Poika soitti tyttöystävälleen "Luitko ne mun viestit? Tullaan hakemaan sut siitä metrikseltä. Mutsi heittää autolla. Okei, nähään koht". Ja niin me mentiin yhdessä autolla hakemaan.

Ajoin parkkiin. Noustiin ylös autosta, kun ajattelin käydä kaupassa samalla. Silmäilin kaupan edessä olevia ihmisiä. Erotin tyttöystävän kaukaa. Käyttäjä, ajattelin. Herttainen tyttö seisoo sateessa ja naputtelee kännykkää. Muut ihmiset suojaa itseään tai pitävät hartiansa ainakin korvissa, aivan kuin ettei kaula kastuisi sateessa. Tämä tyttö ei ollut sokerista, tuskin edes huomasi sadetta.

Nuoripari halasi toisiaan. Esittelin itseni ja hän myös. Nimi ei jäänyt mieleen. Sanoin pilke silmäkulmassa että poikani vähän häpee minua, koska minulla ei ole sellaista pikku juttua päässä, joka estäisi minua sanomasta jotakin. Mutta en ole paha ihminen kuitenkaan. Kävin kaupassa ja lähdettiin kotiin.

Kotona oli pikkusisar kaverinsa kanssa. Viimeksi kun pikkusisaren kaveri oli kylässä, olin huonolla tuulella ja menin omaan huoneeseeni kiukuttelemaan. Nyt halasin ja pyysin anteeksi kun viimeksi taisi jäädä juttelu väliin, kun olin huonolla tuulella töistä tullessa. Sanoi ettei se haittaa ja ihana leveä hymy.

Olin sopinut että käyn kuuden aikaan lauttasaaressa nopeasti hakemassa yhden nettikirpputorilta ostamani esineen. Lähdin saman tien ajamaan Lauttasaareen. Ajattelin ettei sinä aikana nyt mitään kummaa tapahdu. Tyttö vaikutti ihan mukavalta ja aika kiltiltä tytöltä ensivaikutelmasta huolimatta, jonka sain kaukaa hänen olemuksestaan. Ajattelin että vain kuvittelin ja näen narkomaaneja joka paikassa. Tyttöhän oli oikein kiltti.

Satoi vettä ja puhelin alkoi piippaamaan ja soimaan. Ajoin pieleen. Olin perillä 18:32. Luin viestit, ei mitään kiireellistä. Naapuri halusi tuoda koiransa hoitoon ja vastasin että ok ja lähdin ajamaan takaisin kotiin. Vettä tuli kuin Esterin hanurista. Kun pääsin pihaan puhelin alkoi soimaan. Parkkeerasin ja puhelin soi uudelleen, nyt minulle tuntemattomasta numerosta. Poika soitti ensin omasta puhelimestaan ja sitten ilmeisesti tyttöystävänsä kännykästä. Kysyi missä olen ja milloin tulen. Sanoin että olen pihassa. Okei, no nähdään koht.

Menin kotiin, jolloin poika totesi ennen kuin kenkää ehdin saada pois jalasta, että "nyt on kuule sellainen juttu että me lähdetään nyt ulos". Pyysin miettimään kaksi kertaa. Poika hermostui ja samalla kiinnitin huomioni tyttöystävään, joka kävi aivan hitailla silmin nähden. Spontaanisti sanoin "herranjumala, oletko sä tyttö vetänyt jotain?", pistin valot päälle jolloin poika sanoi "no nyt me vittu ainakin lähetään". Pyysin tyttöä nostamaan katseensa valoonpäin ja katsomaan minuun. Tytön pupillit täytti melkein koko silmän. En kykene kertomaan minkä väriset tytön silmät oli, koska sieltä tuijotti minua mustat napit. Kysyin mitä tyttö on vetänyt, johon vastasi todella hitaasti ja hiljaa "en mä mitään ole vetänyt". Sitten nousi hitaasti ylös, meni eteiseen ja ylihitain liikkein ryhtyi pistämään takkiaan ylleen. Kysyi minulta yli hitaasti että mistä kuvittelin että hän käyttäisi aineita? Sanoin ylihitaasta liikkumisesta, jolloin tyttö toisti kuin unessa ja hyvin hitaasti "ylihidas liikkuminen" ja katsoi käsiään takkiaan pukien samalla, ikään kuin varmistaakseen että liikkuuko hänen kätensä jotenkin hitaasti. Ja kyllä, väitän että tyttö oli bentsoissa.

Poika sanoi ennen lähtöään ettei aijo vetää mitään, että nähdään maanantaina päihdepolilla.  Pyysin miettimään vielä kaksi kertaa ennen kuin ovea sulkee perässään. Poika mietti kaksi kertaa ja lähti...

"Äiti, en mä pääsekään tänne....mut lähetetään pois" kuuluu puhelimesta itkuinen pojan ääni. Kysyn ihmeissäni miksi ja miten niin et pääse? Tiesinhän minä jo eilen kun poikani vein Hietalinnaan, ettei poikani sinne kuulunut... ei ainakaan vielä.

Ajoin siis poikani toissa päivänä Haarajoelle päihdekuntoutukseen. Hietalinnan lääkkeettömään yhteisöhoitoon. Olin toiveikas siihen asti, kunnes sain pojan auton kyytiin. Kiukkuinen ja hiljainen poika takapenkillä, joka haisi kaiken maailman pahimmille hajuille... missä lie yönsä viettänyt! Ei juurikaan matkan aikana puhuttu mitään.

Viime viikot puhelutkin ovat olleet noin minuutin mittaisia, koska poika hermostuu ja sanoo ettei halua puhua ettei mene riidaksi. Mutta nielen ja nielen, koska uskon että saan hänet hoitoon kohta. Puolen tunnin matkan aikana Helsingistä Haarajoelle ei vaihdettu sanaakaan. 

Parkkeerasin auton. Tupakkakatoksessa ja pihapenkeillä istui ihmisiä. Yksi äiti heijasi vauvaansa vaunuissa. Kaikki katsoivat meihin päin ja hymyilivät. Sillä hetkellä tiesin, ettei poikani kuulu vielä tuohon porukkaan, mutta jonain päivänä hänkin istuu siellä ja aurinkoisella rohkaisevalla hymyllään toivottaa uudet tulijat tervetulleeksi.

Mentiin neuvontaan, minua itkettää mutta puren poskeani. Sain vihdoin poikani sisälle ja hoitoon. Poika rutisti minua lujempaa kuin koskaan, kuin huutaen "äiti vie mut pois täältä". Sanoin "tsemppiä, sä pystyt siihen. Oot syntynyt voittamaan!". Viimeksi sanoin noin, kun poikani oli menossa kamppailulajikilpailuihin voittamaan. 

Kipitin autolle ja autossa repesin itkemään. Pihalla olevilla ihmisillä oli lämmin katse. Paikka on kaunis ja luonnon rauhaisassa helmassa. Tiesin että pojallani on hyvä siellä. Nyt saan hengähtää.

Tuloseulan vastaukset olivat olleetkin positiiviset ja poika käännytettiin pois sieltä heti seuraavana päivänä. Lähdin siltä istumalta ajamaan Haarajoelle. 

Poika tuli hoitajan kanssa ulos. Ensin pyysin poikaa kertomaan rehellisesti itse mistä on kysymys. En halunnut kuulla sitä keneltäkään toiselta. Poika kertoi että oli ratkennut juuri ennen hoitoon tulemista ryyppäämään ja oli ottanut myös bentsodiatsepiinia, mikä näkyi seuloissa. Tämän jälkeen hoitaja kertoi säännöt, että hoitoon tuleminen edellyttää lääkkeettömyyttä ja päihteettömyyttä ja siinä ollaan ehdottomia. 

Repesin siihen pihalle. Katsoin poikaani silmiin ja sanoin että lupasin ohjata hänet kerran hoitoon ja jos jättää sen hoidon kesken, niin silloin lähden minä ja sisaret hänen elämästään. Poika oli valikoinut nyt mieluummin päihteet. Huusin pihalla pojalleni ettei minulla ole mitään juridista eikä eettistä velvollisuutta kuskata aikuista miestä yhtään mihinkään, että minun puolestani saa kyllä kävellä ja ihan vaikka helvettiin asti!
 

Poika lähti kävelemään ja minä jäin pihaan itkemään. 

Itkin niin paljon, niin monta kyyneltä. Teki mieli huutaa. Istahdin penkille ja painoin pääni polviani vasten ja vaan itkin. Ajattelin etten uskalla lähteä ajamaan siinä mielentilassa, että itken nyt siinä sitte vaikka viikon jos itkettää. Eihän minulla mikään kiire ole mihinkään.

En huomannut että tämä enkelin näköinen hoitaja olikin jäänyt vierelleni. Kun olin aikani itkenyt, hän sanoi lempeällä äänellä että hänen mielestään tein varmasti aivan oikein. En muista sanatarkasti mitä kaikkea hän minulle puhui. Mutta sanoi että vuorokauden aikana hänelle jäi mielikuva pojastani, että olisi oikeasti halunnut jäädä sinne. Että nyt poikani on saanut mielikuvan Hietalinnasta ja toivottavasti se kipinä elää. Nyt poika vain tarvitsee ensin muuta hoitoa. 

Hoitajan piti lähteä töihin, mutta sanoi että voin aivan hyvin istahtaa vielä siinä. Halasin häntä ja kiitin. Voi luoja miten tärkeä tuo pieni hetki oli minulle. Niin niin niin tärkeä. 

Jäin vielä hetkeksi miettimään itsekseni viimeaikojen tapahtumia. Kolme viikkoa sitten sain tekstiviestin pojan entiseltä kämppikseltä, että poika on jäänyt vuokravelkaa eikä hän saa sitä kiinni useista yrityksistä huolimatta. Keväällä puhuin pojan vaarin kanssa, jonka luona asui aikaisemmin - täysin ilmaiseksi. Keväällä sain tietää ettei pojan päihteiden käyttö ole hallinnassa millään tasolla. Oli syönyt ja juonut vaarin kaapit tyhjäksi, varastanut rahaa ja tavaroita sekä valehdellut silmät kirkkaina.

Jo silloin otin pojan kanssa asian puheeksi. Homma oli kuulema hallinnassa, eikä hän muuta vedä kun kannabista ja sitäkin vähentänyt siitä kun asui vaarin luona. Siis kun mikään ei ole enää pyhää...Ehdotin hänelle että mentäisiin hoitoon ja hakemaan apua. Silloin tuli jyrkkä EI. Hän ei mihinkään laitokseen mene, eihän hän mikään hörhö ole ja syytti minua että kohtelen häntä kuin jotain pirinistiä.

Kolme viikkoa sitten, kun poika jäi kiinni vuokravelasta, soitin ja sanoin että kaveris kuule velkoo mua, että kuinka koukussa sä oikein olet? Poika sanoi ettei puhu puhelimessa, että tulee illalla käymään.

Se käynti oli hiljainen. Kysyin mitä kaikkea poika on nyt kokeillut ja vetänyt. Kannabista, amfetamiinia, essoja...Kuinka pitkään? Kaksi vuotta. No onhan sitä nyt pitemmän aikaa jatkunut kuin kaksi vuotta. No ehkä kolme ja puol. Jätin asian siihen... riitti tietämään että koukussa ollaan satavarmalla. Poika vakuutteli ettei ole mikään nisti, koska hänellä on työpaikka, eikä hän vedä suoneen. Mutta myönsi ettei pääse eroon päihteistä ilman apua. Mutta mihinkään suljetulle hän ei menisi. Minun mielestäni nisti on nisti siinä kohtaa viimeistään kun mukaan astuu valehtelu ja varastaminen. Kun mikään ei ole enää pyhää.

Onhan minut koulutettu tunnistamaan. Tiesin että pojassani on käytön jälkiä näkyvissä, mutta aina jos otin puheeksi sen, olin joko vainoharhainen tai muuten vaan kuvittelin omiani. Olin voimaton ja yksin. Poika on 25 vuotias ja ainakin viisi vuotta vetänyt minun arvioni mukaan kaikkea mahdollista. Vai uskooko joku muka että kaikki tää olisi alkanut vasta 3½ vuotta sitten? Jos olisin saanut kiinni alaikäisenä, olisi homma ollut helpompaa.

Tein päätökseni. Soitin pojalleni ja kysyin missä hän on. Oli ehtinyt kävelemään reilun pari kilometriä tyhjää tietämättä minne menee, keskellä Haarajokea ja ilta tulossa. Juteltiin pizzerian terassilla. Poika itki, pyysi anteeksi ainakin kymmenen kertaa ja rutisti kovasti. Muita asiakkaita ei ollut ja henkilökunta tarjosi minulle jäähtynyttä kahvia ilmaiseksi. 

Esitin ehdot, jolla voin antaa toisen mahdollisuuden. Poikani tietää että olen ehdoton päätöksissäni, enkä kovin helpolla toisia mahdollisuuksia jakele. Poika itki ettei voi tulla Helsinkiin, että siellä ratkeaa varmasti, eikä hänellä ole paikkaa minne muuallekaan mennä. Sovittiin että tulee 24/7 valvontaani kotiin. 

Ajettiin hiljaa kotiin. Eteisessä riisutin pojan ja tein turvallisuustarkastuksen. Kävin läpi jokaisen vaatteen, jokaista taskua ja saumaa myöten käsin ja sen jälkeen heitin pyykkikoneeseen sitä mukaa. Jokaisen tavaran ja jokaisen rislan ja tupakanpurun yksitellen risla ja puru kerrallaan. Joka ikisen paperilapun avasin ja katsoin molemmin puolin ja repun jokaisen poimun, vuorensisän ja saumoja myöden joka ikisen pienemmänkin poimun. Sitten poika suihkuun.

Illalla juteltiin tunteista. Pojan mielialat vaihtelee. Ymmärränhän minä ettei viiden vuoden käyttöä päivässä lopeteta. Viisi vuotta kun on aivojensa vireystilaa ja tunteita säädellyt kemikaaleilla ja rohdoilla, niin selvinpäin tunteita voi olla vaikea kestää ja hallita. 

Tänään on ollut aika hiljaista. Vuorovaikutteiset keskustelut on noin minuutin mittaisia, sitten on pakko olla jo eri huoneissa. Minä kirjoitan blogia ja poika pelaa toisessa huoneessa.

Kohta on tulossa pojan uusi tyttöystävä, jota on ryhtynyt tapailemaan kuulema kaksi viikkoa sitten. Haluaisi mennä yksin häntä vastaan ja minuutti kerrallaan käymme keskustelua miksi on tarpeen että lähden mukaan hakemaan tyttöystävää... mitä muka voisi tapahtua? No, aika monta sätkää tuossa matkalla ehtii vetämään ja napin saa sekunnissa napaansa ja nenäänkään tarvitse kuin niiskaus, niin seuraavatkin seulat on kustu! 

Kirjoitan blogia miten sattuu tuntumaan.