"Äiti, en mä pääsekään tänne....mut lähetetään pois" kuuluu puhelimesta itkuinen pojan ääni. Kysyn ihmeissäni miksi ja miten niin et pääse? Tiesinhän minä jo eilen kun poikani vein Hietalinnaan, ettei poikani sinne kuulunut... ei ainakaan vielä.

Ajoin siis poikani toissa päivänä Haarajoelle päihdekuntoutukseen. Hietalinnan lääkkeettömään yhteisöhoitoon. Olin toiveikas siihen asti, kunnes sain pojan auton kyytiin. Kiukkuinen ja hiljainen poika takapenkillä, joka haisi kaiken maailman pahimmille hajuille... missä lie yönsä viettänyt! Ei juurikaan matkan aikana puhuttu mitään.

Viime viikot puhelutkin ovat olleet noin minuutin mittaisia, koska poika hermostuu ja sanoo ettei halua puhua ettei mene riidaksi. Mutta nielen ja nielen, koska uskon että saan hänet hoitoon kohta. Puolen tunnin matkan aikana Helsingistä Haarajoelle ei vaihdettu sanaakaan. 

Parkkeerasin auton. Tupakkakatoksessa ja pihapenkeillä istui ihmisiä. Yksi äiti heijasi vauvaansa vaunuissa. Kaikki katsoivat meihin päin ja hymyilivät. Sillä hetkellä tiesin, ettei poikani kuulu vielä tuohon porukkaan, mutta jonain päivänä hänkin istuu siellä ja aurinkoisella rohkaisevalla hymyllään toivottaa uudet tulijat tervetulleeksi.

Mentiin neuvontaan, minua itkettää mutta puren poskeani. Sain vihdoin poikani sisälle ja hoitoon. Poika rutisti minua lujempaa kuin koskaan, kuin huutaen "äiti vie mut pois täältä". Sanoin "tsemppiä, sä pystyt siihen. Oot syntynyt voittamaan!". Viimeksi sanoin noin, kun poikani oli menossa kamppailulajikilpailuihin voittamaan. 

Kipitin autolle ja autossa repesin itkemään. Pihalla olevilla ihmisillä oli lämmin katse. Paikka on kaunis ja luonnon rauhaisassa helmassa. Tiesin että pojallani on hyvä siellä. Nyt saan hengähtää.

Tuloseulan vastaukset olivat olleetkin positiiviset ja poika käännytettiin pois sieltä heti seuraavana päivänä. Lähdin siltä istumalta ajamaan Haarajoelle. 

Poika tuli hoitajan kanssa ulos. Ensin pyysin poikaa kertomaan rehellisesti itse mistä on kysymys. En halunnut kuulla sitä keneltäkään toiselta. Poika kertoi että oli ratkennut juuri ennen hoitoon tulemista ryyppäämään ja oli ottanut myös bentsodiatsepiinia, mikä näkyi seuloissa. Tämän jälkeen hoitaja kertoi säännöt, että hoitoon tuleminen edellyttää lääkkeettömyyttä ja päihteettömyyttä ja siinä ollaan ehdottomia. 

Repesin siihen pihalle. Katsoin poikaani silmiin ja sanoin että lupasin ohjata hänet kerran hoitoon ja jos jättää sen hoidon kesken, niin silloin lähden minä ja sisaret hänen elämästään. Poika oli valikoinut nyt mieluummin päihteet. Huusin pihalla pojalleni ettei minulla ole mitään juridista eikä eettistä velvollisuutta kuskata aikuista miestä yhtään mihinkään, että minun puolestani saa kyllä kävellä ja ihan vaikka helvettiin asti!
 

Poika lähti kävelemään ja minä jäin pihaan itkemään. 

Itkin niin paljon, niin monta kyyneltä. Teki mieli huutaa. Istahdin penkille ja painoin pääni polviani vasten ja vaan itkin. Ajattelin etten uskalla lähteä ajamaan siinä mielentilassa, että itken nyt siinä sitte vaikka viikon jos itkettää. Eihän minulla mikään kiire ole mihinkään.

En huomannut että tämä enkelin näköinen hoitaja olikin jäänyt vierelleni. Kun olin aikani itkenyt, hän sanoi lempeällä äänellä että hänen mielestään tein varmasti aivan oikein. En muista sanatarkasti mitä kaikkea hän minulle puhui. Mutta sanoi että vuorokauden aikana hänelle jäi mielikuva pojastani, että olisi oikeasti halunnut jäädä sinne. Että nyt poikani on saanut mielikuvan Hietalinnasta ja toivottavasti se kipinä elää. Nyt poika vain tarvitsee ensin muuta hoitoa. 

Hoitajan piti lähteä töihin, mutta sanoi että voin aivan hyvin istahtaa vielä siinä. Halasin häntä ja kiitin. Voi luoja miten tärkeä tuo pieni hetki oli minulle. Niin niin niin tärkeä. 

Jäin vielä hetkeksi miettimään itsekseni viimeaikojen tapahtumia. Kolme viikkoa sitten sain tekstiviestin pojan entiseltä kämppikseltä, että poika on jäänyt vuokravelkaa eikä hän saa sitä kiinni useista yrityksistä huolimatta. Keväällä puhuin pojan vaarin kanssa, jonka luona asui aikaisemmin - täysin ilmaiseksi. Keväällä sain tietää ettei pojan päihteiden käyttö ole hallinnassa millään tasolla. Oli syönyt ja juonut vaarin kaapit tyhjäksi, varastanut rahaa ja tavaroita sekä valehdellut silmät kirkkaina.

Jo silloin otin pojan kanssa asian puheeksi. Homma oli kuulema hallinnassa, eikä hän muuta vedä kun kannabista ja sitäkin vähentänyt siitä kun asui vaarin luona. Siis kun mikään ei ole enää pyhää...Ehdotin hänelle että mentäisiin hoitoon ja hakemaan apua. Silloin tuli jyrkkä EI. Hän ei mihinkään laitokseen mene, eihän hän mikään hörhö ole ja syytti minua että kohtelen häntä kuin jotain pirinistiä.

Kolme viikkoa sitten, kun poika jäi kiinni vuokravelasta, soitin ja sanoin että kaveris kuule velkoo mua, että kuinka koukussa sä oikein olet? Poika sanoi ettei puhu puhelimessa, että tulee illalla käymään.

Se käynti oli hiljainen. Kysyin mitä kaikkea poika on nyt kokeillut ja vetänyt. Kannabista, amfetamiinia, essoja...Kuinka pitkään? Kaksi vuotta. No onhan sitä nyt pitemmän aikaa jatkunut kuin kaksi vuotta. No ehkä kolme ja puol. Jätin asian siihen... riitti tietämään että koukussa ollaan satavarmalla. Poika vakuutteli ettei ole mikään nisti, koska hänellä on työpaikka, eikä hän vedä suoneen. Mutta myönsi ettei pääse eroon päihteistä ilman apua. Mutta mihinkään suljetulle hän ei menisi. Minun mielestäni nisti on nisti siinä kohtaa viimeistään kun mukaan astuu valehtelu ja varastaminen. Kun mikään ei ole enää pyhää.

Onhan minut koulutettu tunnistamaan. Tiesin että pojassani on käytön jälkiä näkyvissä, mutta aina jos otin puheeksi sen, olin joko vainoharhainen tai muuten vaan kuvittelin omiani. Olin voimaton ja yksin. Poika on 25 vuotias ja ainakin viisi vuotta vetänyt minun arvioni mukaan kaikkea mahdollista. Vai uskooko joku muka että kaikki tää olisi alkanut vasta 3½ vuotta sitten? Jos olisin saanut kiinni alaikäisenä, olisi homma ollut helpompaa.

Tein päätökseni. Soitin pojalleni ja kysyin missä hän on. Oli ehtinyt kävelemään reilun pari kilometriä tyhjää tietämättä minne menee, keskellä Haarajokea ja ilta tulossa. Juteltiin pizzerian terassilla. Poika itki, pyysi anteeksi ainakin kymmenen kertaa ja rutisti kovasti. Muita asiakkaita ei ollut ja henkilökunta tarjosi minulle jäähtynyttä kahvia ilmaiseksi. 

Esitin ehdot, jolla voin antaa toisen mahdollisuuden. Poikani tietää että olen ehdoton päätöksissäni, enkä kovin helpolla toisia mahdollisuuksia jakele. Poika itki ettei voi tulla Helsinkiin, että siellä ratkeaa varmasti, eikä hänellä ole paikkaa minne muuallekaan mennä. Sovittiin että tulee 24/7 valvontaani kotiin. 

Ajettiin hiljaa kotiin. Eteisessä riisutin pojan ja tein turvallisuustarkastuksen. Kävin läpi jokaisen vaatteen, jokaista taskua ja saumaa myöten käsin ja sen jälkeen heitin pyykkikoneeseen sitä mukaa. Jokaisen tavaran ja jokaisen rislan ja tupakanpurun yksitellen risla ja puru kerrallaan. Joka ikisen paperilapun avasin ja katsoin molemmin puolin ja repun jokaisen poimun, vuorensisän ja saumoja myöden joka ikisen pienemmänkin poimun. Sitten poika suihkuun.

Illalla juteltiin tunteista. Pojan mielialat vaihtelee. Ymmärränhän minä ettei viiden vuoden käyttöä päivässä lopeteta. Viisi vuotta kun on aivojensa vireystilaa ja tunteita säädellyt kemikaaleilla ja rohdoilla, niin selvinpäin tunteita voi olla vaikea kestää ja hallita. 

Tänään on ollut aika hiljaista. Vuorovaikutteiset keskustelut on noin minuutin mittaisia, sitten on pakko olla jo eri huoneissa. Minä kirjoitan blogia ja poika pelaa toisessa huoneessa.

Kohta on tulossa pojan uusi tyttöystävä, jota on ryhtynyt tapailemaan kuulema kaksi viikkoa sitten. Haluaisi mennä yksin häntä vastaan ja minuutti kerrallaan käymme keskustelua miksi on tarpeen että lähden mukaan hakemaan tyttöystävää... mitä muka voisi tapahtua? No, aika monta sätkää tuossa matkalla ehtii vetämään ja napin saa sekunnissa napaansa ja nenäänkään tarvitse kuin niiskaus, niin seuraavatkin seulat on kustu! 

Kirjoitan blogia miten sattuu tuntumaan.